"Zoëksi!" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä hämmästyksellä.
"Niin", vastasi neekeritär. "Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä olen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään ilman minua!"
"Ymmärrän", sanoi kreikkalainen tyttö.
Hän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä iltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.
"Ja nyt alkaa olla myöhä", sanoi neekeritär jälleen, "ja Rustan ihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja tasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää yötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia unia!"
"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi", vastasi Zoë, vaikka naisen tervehdyslause oli hänelle uusi.
Neekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen valtavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren avaimen vääntyvän lukossa.
Molemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse lattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille käytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin hän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän naurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät sivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta ei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he eivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat levottomasti Zoëhen.
Zoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären ääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti päätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui pikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä heillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät alttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.
Zoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän salli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He saivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin, heidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili vienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään ja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja kylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat niitä.