"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo sallia minun auttaa häntä?"
Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas, ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.
"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja valmistuen nousemaan ylös.
V LUKU.
Carlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen, niinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että mies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi bukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli välttämätöntä.
Kuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä tarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli juuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys, täysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian arvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen tukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan kaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet ilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi koko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja jollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin sorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja etusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen mustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin ympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten messer Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi Rustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun todistuksen.
Sillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään kysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi niistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin puheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä suora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa hän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään sellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän olisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma, että jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi käsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi Rustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta toivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä tehtävällä.
Myöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin pitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä unta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin lopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan Konstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet Zenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien ja nilkkojen arvostelu.
Mutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden iloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään naisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes nuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle huomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin nuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon kreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat herättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli katsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin, jota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli pahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen, että neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen kevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan, ettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian hyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen rikkoakseen naimalupaustaan.
Ei hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin oli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla elämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka kohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi onneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa elämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan sellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa kaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan, hän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä vapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt yksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän todellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen. Hän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut mielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun ja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja kuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän vaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista askeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää ja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, — sen he olivat huomanneet. Hän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain voi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki vastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille alttiiksi.