Ja nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat koskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt lopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika ajoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin hänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt hulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi väitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat silmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta ainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen sanasta tai katseesta.
Hän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua, laskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia portaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten hän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet tekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän ei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon tuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes hän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa rekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen sisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei hän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan sillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin, tuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut sinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että kirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä sellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän hämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen mielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli korkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa päivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.
Mutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian ilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä, pani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli valmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti asialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono katseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien hänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin sellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta, tuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä, ottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin Rafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina ja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen valmiina.
Hän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä hän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta ratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista berberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita Konstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan ei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa, joka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli puettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt köyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin mahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet ainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.
Niin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija, jokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä iltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli teräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja pysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa sivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään, kuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen yli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla. Ennenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli hän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa liki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva viitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella kädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän teki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki sellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.
Tällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan, ja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja seisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään ja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei aikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä, että siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain ylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi itsensä.
"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!" vastasi hän. "Missä on kirje?
Joka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin."
"Puhuitteko todellakin totta?" nauroi Zeno. "Minä odotin saavani tulla ainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!"
Rustan otti lempeän nuhtelevaisen ilmeen.