Hän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi tuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut itkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin onneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään, niinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta kättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään hän tunsi olevansa hämillään.
Neekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin menettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää huomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.
"Hyvin kaunis luonnollinen tukka", huomautti hän. "Teidän
Loisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty."
Hän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan tuosta kosketuksesta.
"Jättäkää hänet rauhaan!" sanoi Zeno tuikeasti. "Minä en ole sokea."
"Hänen tehtävänsä on näytellä minua", vastasi Zoë neekerittären puolesta, alistuvalla äänellä.
"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan", virkkoi Zeno, melkein kuin itsekseen.
Äkkiä hän kääntyi pois Zoën luota, meni avonaisen ikkunan eteen ja katseli ulos, pannen toisen kätensä rautatangoille. Hän ei empinyt usein, mutta hän huomasi nyt joutuneensa ratkaisemaan sangen odottamatonta pulmaa. Hän oli täyttämässä ystävänsä antamaa tehtävää, ja jos hän ostaisi orjan ystävänsä rahoilla, tuntisi hän kunniansa velvoittavan häntä lähettämään tämän uudelle isännälleen ensi tilaisuudessa. Toiseltapuolen taas, vaikka tytön käytöksestä ilmeni täysin selvästi, ettei hän sen parempaa kohtaloa odottanutkaan, Zeno oli sisällisesti vakuutettu, että jotenkuten joku suuri vääryys oli tekeillä, ja hän ei ollut vielä koskaan sivuuttanut vääryyttä koettamatta oikaista sitä kukkarollaan tai miekallaan. Selvää oli, että hänellä oli vielä täysi vapaus ostaa tyttö itselleen ja viedä hänet kotiinsa; kuitenkin häntä arastutti sellainen ratkaisu, ikäänkuin se olisi ollut kaikkein vaikein. Mitä hän tekisi nuorella ja suloisella tytöllä talossaan, missä ei ollut naisia ja mihin nainen ei koskaan jalkaansa astunut? Tyttö tarvitsisi naispalvelijoita, ja hän voisi luonnollisesti ostaa tai palkata niitä; mutta hän ajatteli suurella vastenmielisyydellä sellaista talousjärjestystä, johon kaikki tämä pakostakin hänet johtaisi. Sitäpaitsi, eihän hän voinut pitää tyttöä iankaiken vain siksi, että hän epäili tämän olevan jalosyntyisen ja joutuneen jonkun suuren vääryyden uhriksi. Tyttö itse kielsi tämän. Entä jos hän pysyisi kiellossaan vielä sittenkin, kun hän olisi hänet ostanut päästääkseen hänet vapaaksi? Entä jollei hänellä todellakaan ollut omaisia, ei kotia, ei ketään, jonka luokse hän voisi mennä tai haluaisi mennä? Hän ei silloin voisi ajaa häntä pois; hän ei myöskään myisi häntä uudelleen, eikä hän tarvitsisi häntä. Lisäksi hän tiesi vallan hyvin, ettei hänen luontonsa tyytyisi viettämään rauhallista kauppiaan elämää enää paljoakaan kauempaa, vaikka uhkaavat ajat sallisivatkin sen. Hän oli aina ollut vapaa kuin taivaan tuuli. Nykyiseen tapaansa eläen hän saattoi, milloin häntä niin halutti, lähteä Konstantinopolista neljänkolmatta tunnin kuluessa, jättäen liikeasiansa, vaikkakin häviöllä, jollekin toiselle kauppiaalle — sillä hän oli vaurastunut hyvin. Mutta toisin olisi, jos tämä tyttö olisi hänen talossaan, hänen suojeluksessaan; eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, senjälkeenkuin hän oli katsonut tytön silmiin, että tämä voisi elää hänen kattonsa alla muuta varten kuin että hän saisi häntä suojella — suojella häntä kuvitelluilta vihollisilta, oikaista kuviteltuja vääryyksiä, joita tyttö ei koskaan ollut kärsinyt, ja kaiken kaikkiaan tehdä hänestä sen, mitä hän jyrkästi kielsi olevansa.
Oli mieletöntä ajatella sellaista, ja tultuaan tähän johtopäätökseen lyhyemmässä ajassa kuin minulta on kulunut hänen ajatustensa kuvailemiseen, hän kääntyi äkkiä ympäri aikoen ostaa tytön Marco Pesaron laskuun.
Kovaksi onneksi hän, nähdessään tytön kasvot, ei voinutkaan sitä tehdä.