"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."
"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.
"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"
Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.
"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut laivanlasti Tanaisista."
Rustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.
"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."
Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista, huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä hyvä kuin hänen omansakin.
"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen järkähtämättömän levollisena.
Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä. Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.