Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo sitä aikaa — viisi minuuttia taaksepäin — jolloin Zoë oli pelännyt häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn, tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa, ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi hämmästynein ilmein.
"Oletteko jo lopettanut illallisen!" kysyi hän vienosti.
Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.
"Te ette näytä pelkäävän minua enää", virkkoi hän vastaukseksi.
"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla äänellä.
Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan olonsa luontevammaksi.
"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani. Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."
Zoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.
"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni varten."
Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.