Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan, ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta senkaltaisessa tapauksessa.
Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan orjanaisilla sitä on.
Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.
Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota, siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan; sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan, ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi, halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.
"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."
Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.
"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen lähdön hämmästyttämänä.
Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja kääntyi pois.
"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä", toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.
Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa; ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin, ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.