Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea, arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta, mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää — ehkä sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä, kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa, kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä ristiriitaisuuksia.
Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa, hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.
Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille, joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.
Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.
Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.
Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla dervisheillä.
Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta. Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.
Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina, astui esiin — vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan nimeä ja asiaa.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on kahdenkeskistä laatua."
Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean pulpetin ääressä.