Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein, samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta, joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä liikkumattomuudella.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", sanoi vieras.
Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään, mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.
"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herra
Porlias Dietroplant?"
"Gorlias", oikaisi toinen, aivan tyynesti. "Gorlias Pietrogliant."
"Herra Gorlias — suokaa anteeksi."
"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle, tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.
"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.
"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.
Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen, mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.