"Kun kokóna haluaa tavata minua", sanoi hän ylös noustessaan, "lähettää messer Omobono minulle sanan, ja minä tulen."
Ennenkuin Zoë huomasi, ettei Gorlias ollut korjannut huostaansa helminauhaa, oli tämä kumartanut hyvästiksi ja oli jo ovella Omobonon luona, joka kumarsi syvään Zoëlle ja johti tähtienselittäjän ulos.
Yksin jäätyään Zoë otti kaulanauhan pukunsa poimuista, jossa se oli piillyt, ja katseli sitä hetken ennenkuin kätki sen poveensa. Sillä hän ei halunnut antaa palvelijatyttöjen nähdä sitä ja pohti jo mielessään, minne kätkisi sen siksi kunnes saisi tilaisuuden antaa sen takaisin. Mutta kun kylmät helmet koskettivat hänen ihoaan lähti niistä pieni vilunvärähdys hänen sydämeensä, ja hänestä se oli kuin jonkinlainen varoittava enne.
Hän ymmärsi varsin hyvin mitä oli tapahtunut, sillä hän oli nopea-älyinen. Rustan, joka oli osoittanut tietävänsä salaisuuden, ja hänen vaimonsa, joka oli puhunut hänelle Gorliaksesta, olivat kertoneet viimeksimainitulle Carlo Zenon rakastuneen kauniiseen kreikkalaiseen orjattareen, joka arvatenkin voitaisiin lahjoilla saada houkutelluksi käyttämään vaikutusvaltaansa isäntäänsä. Sillä Zenon entiset urotyöt olivat jo kutoneet jonkinlaisen tarunomaisuuden hänen nimensä ympärille, niin että soturitkin puhuivat hänestä keskenään ja kertoivat tarinoita siitä epätoivoisesta urheudesta ja hämmästyttävästä taidosta, jolla hän Kreikassa oli pitänyt puoliaan pientä turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä melkein kokonaisen vuoden, sekä monta muuta tarinaa, joista mielikuvituksellisimmalle vivahtavakin oli vähemmän ihmeellinen kuin suuri osa siitä, mitä hänelle myöhemmin elämässään tapahtui.
Se oli varmaan näyttänyt varsin helpolta tähtienselittäjästä, ja ehkäpä Omobonostakin; mutta Zoësta itsestään se tuntui omituisen mahdottomalta, kun hän muisti ainoata keskusteluaan tuon miehen kanssa, jonka taivuttamisen hän nyt oli ottanut tehtäväkseen.
Hän tunsi täydelleen koko tilanteen. Oli tekeillä salaliitto keisari Johanneksen vankeudesta vapauttamiseksi ja valtaistuimelle palauttamiseksi, jolloin hänen poikansa Andronikus olisi teljettävä Amenan torniin hänen sijaansa. Tuhannet Johannes-kuninkaan uskolliset alamaiset tunsivat toisensa tunnussanoista ja puhuivat salaisesti suuresta kapinaannoususta, jossa jotkut näkivät koston kärsimistään vääryyksistä, kun taas toiset, kuten bukaralainen Rustan, toivoivat rikastumista, palkintoja ja ehkäpä kunniaakin. Mutta valtaosa armeijasta ei vielä ollut heidän puolellaan, tyytymättömiltä miehiltä puuttui vielä rohkeutta tahi taitoa saarnata laillisen keisarin asiaa tovereilleen, eikä vallankumouksella ollut mitään johtavaa sielua. On paljon helpompaa valita kenraali sotamiesten joukosta kuin löytää kapinan johtaja koettelemattomien ja harjaantumattomien miesten keskuudesta.
Ennen vapautensa menettämistä keisari oli tuntenut Zenon, ja vaikka olikin heikko mies, oli antanut hänelle oikeudenmukaisen arvon. Vankeudessa hänellä oli keinoja saada silloin tällöin vaihdetuksi viestejä ystäviensä kanssa, ja hän oli neuvonut heitä pyytämään Zenon apua. Mutta tähän saakka hänen sanaansa joko ei oltu viety perille tai oli Zeno ollut kuuro pyynnöille, joko arvellen, ettei aika yritykselle ollut vielä tullut, tai ettei asia ollut kannatettava. Kaikkien muitten yritysten hänen liikkeelle saattamisekseen rauettua tyhjiin olivat vallankumoukselliset käyttäneet hyväkseen nyt tarjoutunutta odottamatonta tilaisuutta.
Ajatus, että sellainen mies voisi kääntää historian juoksun, palauttaa oikean hallitsijan jälleen valtaistuimelleen ja kostaa Mikael Rhangaben kauhean kuoleman, oli välähtänyt Zoën mielessä hänen ensi kerran nähdessään ostajansa Rustanin talossa, sillä synnynnäisellä johtajalla ja taistelijalla on tavallisesti kasvoissaan jotakin, josta ei saata erehtyä; mutta saada vaikutetuksi Carlo Zeno on oli toinen asia, niinkuin hän oli oivaltanut syödessään illallista hänen kanssaan. Olisi ollut yhtä vaikeaa saada häntä houkutelluksi tekemään jotakin, mihin hän ei omasta tahdostaan ollut taipuvainen, kuin olisi ollut mahdotonta estää häntä siitä, mihin hän katsoi hyväksi ryhtyä. Mitä taas tuli hänen voittamiseensa asian puolelle hienommilla keinoilla, niin sellainen ajatuskin sai jalosyntyisen tytön punastumaan. Zeno ei varmasti ollut rakastunut häneen ensi näkemällä; siitä Zoë oli yhtä varma kuin ettei hän itsekään Zenoa rakastanut.
Mutta miettiessään hän kuitenkin tuli äkkiä ajatelleeksi, mahtoiko Gorliaksen puhe Giustina Polosta olla totta. Oliko hän todella kolmenkymmenen ja olivatko hänen kasvonsa kuoppaiset kuin riivinrauta, kuten Gorlias oli sanonut? Jos hän oli ruma, niin miksi kävi Zeno Polon talossa niin usein? Sillä Zoë ei epäillytkään, ettei hän mennyt sinne joka kerta kuin hän soudatti itsensä Kultaista Sarvea ylös kauniissa veneessään. Hän oli huolellisesti puettu aina kuin hän astui veneeseensä; ei hän vanhaa Poloa varten niin hienoihin vaatteisiin pukeutunut.
Zoësta tuntui nyt kovin yksinäiseltä. Kahden ensimmäisen päivän aikana hän oli nauttinut lepoa ylellisessä ympäristössään, odotellen jonkunverran jännittyneenä Zenon uutta käyntiä, ja hän oli ajatellut tyydytyksellä kaikkea sitä mukavuutta, minkä hänen uhrauksensa varmasti oli tuottanut hänen kasvatusäidilleen, pikku pojille ja vanhalle Nektaria-raukalle. Mutta nyt hän toivoi, että hän voisi saada edes varmuuden siitä, että heidän asiansa olivat hyvin, vaikka hän hiukan omaksi ikäväkseen tunsikin kaipaavansa heitä vähemmän kipeästi kuin oli luullut. Useita kuukausia hän oli hoidellut kyria Agataa mitä hellimmin sekä auttanut vanhaa orjatarta lasten vaalinnassa; viimeiset viikot olivat kuluneet äärimmäisessä kurjuudessa, viimeiset päivät loppukamppailussa nälkäkuolemaa ja sairautta vastaan, ja silloinkin hän oli urheasti tehnyt parhaansa. Kuitenkin hän oli kauan tuntenut, ettei kyria Agatalla ollut paljon todellista rakkautta häntä kohtaan ja että kasvatusäiti olisi antanut hänen näännyttää itsensä kuoliaaksi ruokkiessaan häntä ja poikia. Toisin olisi ollut, jos Rhangabe olisi elänyt; Zoë olisi kernaasti kuollut nälkään hänen tähtensä, mutta hän oli poissa, ja vaikka Zoë oli tehnyt ja kestänyt mahdottomimmatkin, ei hän ollut tehnyt sitä oman veriheimolaisuutensa vaatimuksesta, vaan tuon hyvän ja kelpo miehen muiston tähden. Hän oli nyt rauhassa, kärsittyään kuolemantuskansa, hänen vaimonsa ja poikainsa toimeentulo oli turvattu, siinä määrin kuin Zoë kykeni sen turvaamaan antamalla vapautensa ja elämänsä heidän puolestaan. Zoë oli maksanut kiitollisuusvelkansa vainajalle niin täysin määrin kuin oli kyennyt, ja siinä velassa, jota vielä ei ollut pyyhitty pois, oli hän velkojana; ne jotka olivat surmanneet Rhangaben, olivat velkaa hänelle hänen sanomattomat kärsimyksensä ja hänen sydänverensä jok'ainoan kalliin pisaran. He saisivat sen maksaa. Jos hän eläisi, saisivat he maksaa kaikki viimeistä myöten.