Ja nyt oli kohtalo tuonut hänen ulottuvilleen koston välikappaleen, urheimman, ripeimmän, viisaimman, hurjanrohkeimman miehen, minkä saattoi löytää. Hänen sielunsa oli ääneti ja riemukkaana siemaissut joka sanan, minkä Gorlias oli sanonut siitä miehestä, joka omisti hänet niinkuin hän omisti maton hänen jalkainsa alla, katon hänen päänsä päällä ja vaatteet hänen yllään.
Tämä mies oli hänen ulottuvillaan, mutta ei hänen vallassaan. Ei vielä. Zoën mielentila oli muuttunut, ja hetken aikaa hän toivoi, itsekään tietämättä mistä hän uneksi, että hän todellakin olisi yksi noita Itämaiden lumoojattaria, joista hän oli usein kuullut puoleksikaan käsittämättä, jotka hullaannuttivat miehet raivoon tai tuudittivat rakastajansa uneen ja turmioon, mielensä mukaan; hän toivoi olevansa tuo jumalaton Antonina, jonka tähden urhea, puhdassydäminen Belisarius oli nöyryyttänyt itsensä tomuun; hän toivoi olevansa Theodora, häpeämättömän suuri ja kaunis, ruhtinaallinen synnin ilmestys, joka pakotti kantapäänsä alle kirkkohurskaan, pappishartaan puolen maailman valtiaan — Justinianuksen. Hän tunsi sen maan historian, jossa hän oli kasvanut. Mitä oli noilla kummallakaan naisella sellaista, mitä hänellä ei ollut, millä vallita miestä?
Sitten häpeän aalto tulvahti takaisin, ja hän käänsi kasvonsa poispäin tyhjästä huoneesta, ikäänkuin se olisi arvannut hänen ajatuksensa; ja sitten hän, niistä vapautuakseen, kutsui palvelijatyttöjään, taputtaen käsiään kuuluvasti. Nämä tulivat juosten sisään ja seisahtuivat hänen eteensä.
"Julia", sanoi hän, "mene ja etsi käsiisi kirjuri ja pyydä häntä tulemaan minun luokseni."
Odottaessaan hän antoi Lucillan järjestää huntunsa jälleen niin, että se peitti hänen kasvonsa, ja se oli tuskin tehty, kun toinen tyttönen ohjasi Omobonon huoneeseen. Omobono kumarsi Zoëlle ja siveli vakavana suippoa partaansa.
"Mitä kokóna suvaitsee?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
"Puhutteko latinaa?" kysyi Zoë, käyttäen itse tätä kieltä.
Pieni mies ojentautui ylpeästi ja rykäisi.
"Minun sukuni on ollut notaareja viidessä miespolvessa", vastasi hän sellaisella latinankielellä, joka kyllä oli ymmärrettävää, mutta joka olisi täyttänyt keskinkertaisen kirkonmiehen lievällä levottomuudella ja saanut Ciceron tuhkan rapisemaan uurnassaan.
Zoë oli kuitenkin tyytyväinen, sillä vaikka hänen palvelustyttönsä saattoivatkin ymmärtää italiaa, oli hän aivan varma, että latina oli heille vierasta. Hän itse puhui sitä paremmin kuin Omobono, vaikkakin hiukan pehmeällä kreikkalaisella korostuksella. Hän ei olisi voinut olla sanomatta "vonus", kun piti sanoa "bonus", "ejo", kun piti sanoa "ego", ja "thominus", kun piti sanoa "dominus".