Zoë näki hänen puhuvan totta.
"Hyvä on", sanoi hän; "silloin teidän on toimitettava niin, että hän tulee tänne tänään niin pian kuin hän palaa Polon luota."
"Minä sanon hänelle, että pyysitte tavata häntä —"
"Ei. Sanokaa hänelle, että tulen sairaaksi, jos minun kauemmin täytyy olla suljettuna näihin huoneisiin, ja että jollei hän sitä usko, niin tulkoon itse katsomaan miten laitani on. Hän seuraa luultavasti neuvoanne. Minä en halua näyttää teille kasvojani, mutta minä vakuutan, että olen hyvin kalpea, eikä minulla ole ruokahalua."
"Hän tulee kyllä", sanoi kirjuri luottavasti.
"Voitte tehdä minulle toisenkin palveluksen, Omobono", jatkoi Zoë. "Olen saanut tietää, että viime perjantaina, kun menitte tapaamaan Rustania minun ostoni johdosta, te kohtasitte hänet kerjäläisten korttelissa Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkon lähellä, erään talon luona, missä asui hyvin köyhää väkeä. Tämä on totta, eikö niin?"
Omobono nyökkäsi, ihmetellen kuinka tyttö tiesi tästä seikasta.
"Siellä oli eräs köyhä nainen sairaana, ja hänen seurassaan oli lapsia sekä hyvin vanha hoitaja-vaimo, ja Rustan antoi heille jotakin. Minä haluaisin nyt tietää, miten noiden ihmis-poloisten asiat nyt ovat ja missä he asuvat, jos ovat muuttaneet pois siitä talosta. Minä olen varma, että isäntänne on armelias ja sallii teidän antaa heille jotakin, jos he vielä ovat puutteessa. Siellä oli kaksi pientä poikaa ynnä täysikasvuinen tyttö, paitsi tuota sairasta naista ja hänen hoitajaansa."
"Tehän tiedätte kaikki!" huudahti Omobono. "Tuon miehen täytyi tosiaankin olla suuri astroloogi! Minä menen itse kerjäläiskortteliin täyttämään käskynne."
Zoë oli näytellyt pikku näytelmänsä, koska hän oli jo arvannut Omobonon luonteen ja halusi päästä varmuuteen siitä, että voisi luottaa hänen apuunsa kaikessa mitä hän katsoisi hyväksi tehdä; sillä selvää oli, että Zenon poissa ollessa kirjuri oli koko talon päänä ja palvelijat tottelivat häntä empimättä. Mitä hän teki, se oli heidän silmissään oikein, kuten Gorlias oli Omobonolle sanonut.