Sitten Zeno meni sisään, ilmeisesti huonolla tuulella. Jos mikään voi saada naisen harmistumaan hänen kuunnellessaan keskustelua hänestä itsestään, niin ainakin se, kun hän kuulee sanottavan hänen arvatenkin olevan kuuntelemassa. Zoë ei ollut piiloutunut ja Zeno oli nähtävästi tarkoittanutkin, että hän kuulisi mitä hän sanoi, mutta hän tunsi itsensä sitä syvemmin loukatuksi. Hänen poskiaan kuumotti, ja hän veti hunnun syrjään saadakseen viileyttä. Siis ei Zeno aikonutkaan tulla enää häntä tapaamaan! Juutalainen lääkäri ja tuulottelua veneessä, Omobono seurana! Ja hänelle oli sanottu, että hän oli ollut kuuntelemassa — se oli sietämätöntä! Hän heitti huntunsa toiselle puolelle, silkkisaalinsa toiselle, ja sitten käveli edestakaisin pitkässä huoneessa rauhattomin askelin, niinkuin nuori villieläin häkissä.
Pienet palvelustytöt korjasivat esineet maasta ja katselivat häntä levottomina, sillä hän oli aina näyttänyt hyvin lempeältä. He katselivat nyt häntä suurin silmin, ja heidän tuijotuksensa ärsytti häntä, kunnes hän tunsi haluavansa lyödä heitä korville ja toivoi että hänellä olisi ollut neekerittären ruoska vyöllään. Sitten hän ilman mitään silminnähtävää syytä heitti käsivartensa lähimpänä seisovan ympärille ja suuteli hämmästynyttä tyttöä kymmenkunnan kertaa, nostaen hänet melkein kohoksi lattiasta. Päästäessään hänet irti hän nauroi itselleen hermostuneesti.
Häntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä kulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa lausetta:
"Hän saa sen maksaa, hän saa sen maksaa!"
Nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena nuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on ilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet tai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se jotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla hulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan sen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut monen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.
"Hän saa sen maksaa!" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen liikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin — nopeammin, mutta se ei tehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen askeltensa mukaan.
Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa sen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut hänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua; silloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen vihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä johtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.
Mutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen ruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen lähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta heittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi jumalatonta.
Zoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui ajattelemaan — "täysikasvuisen ihmisen lailla", kuten hän itsekseen sanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat. "Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi", oli hän sanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu hänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että hän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa siihen pienet kyntensä.
Ruokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka voisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän seinän sisään? — alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut tulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa pitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui katsomaan!