Tällainen oli siis ajattelemista "täysikasvuisen ihmisen lailla", niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli ympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä oli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne jo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen. Sellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi askarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia! Ruusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno tiesi hänen tarpeistaan.
Hän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä hehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän kutsui Julian luokseen.
"Mene kirjurin luo", sanoi hän, "ja käske hänen lähettää minulle joku kirja."
"Kirjako?" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka osasi lukea.
"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä. Minua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä", lisäsi hän käskevällä äänellä.
Tyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa alakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä se ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli verrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.
"Mihin hän kirjaa tarvitsee?" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen katseensa tileistään.
"Lukeakseen, luullakseni, herra", vastasi tyttönen arasti; "ja hän käski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian."
"Ikäänkuin orja osaisi lukea!" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen näköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin nahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut nahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.
"Vie hänelle tämä", sanoi hän, työntäen kirjan tytön käsiin.