Hän taputti käsiään.
"Vie tämä takaisin kirjurille", sanoi hän, antaen kirjan Julialle. "Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon jotakin luettavaa."
Jälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta liiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon menneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä hänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun arvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen takaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä miellyttänyt.
Ensimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän kanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa. Hän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko jutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi hänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se oli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi lukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut kaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen olevan?
Tuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti tekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen suuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet tekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili huolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.
"Sinä puhut liian paljon", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. "Mene yläkertaan."
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse omaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin hämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun hetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten huoneistoon.
Muutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja kädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla tuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli tapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen läpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa ja astui sisään.
"En ole mikään erinomainen lukumies", lausui hän, astuen sohvaa kohti, "mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen tekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni hän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska sitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle keisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa."
Zoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja käytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että Zeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei Zeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa, katsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa hän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.