"Te pitäisitte Venetsiasta", sanoi hän, "mutta vielä enemmän pitäisitte
Firenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen."
"Ettekö ole nähnyt niitä itse?"
"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa joitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen."
Zenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän välinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin ja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta. Tämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen taloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen valkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno olisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan kärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën herkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut pienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät kuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva todellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën hienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa laskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua siihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen läsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan empinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut halua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä keisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta nimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä kuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin. Kuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin uskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.
"Olen kuullut, että te olette sankari", huomautti Zoë, katsomatta
Zenoon. "Onko se totta?"
Sitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti, kuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen äänettömyydestään.
"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?" kysyi Zeno nauraen, sillä Zoën kysymys oli murtanut jään — tai ehkä tukahduttanut tulen hetkiseksi. "Minä olen aivan tavallinen mies!"
"Sitä minä epäilen, herra", vastasi Zoë, nauraen hänkin, vaikka ei paljoa.
"Teillä ei ole kokemusta miehistä", sanoi Zeno. "He ovat kaikki samanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole enemmän toistensa kaltaisia."
"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi. Sitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja kuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä kokonaisen vuoden —"