Zeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan pyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt harminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan huoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä jokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa, että tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla veneillä.
Sitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko päivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti huoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja istuutui tavalliselle paikalleen.
"Me syömme illallista yhdessä", sanoi hän iloisesti, asettautuen suureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on päättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.
Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut suorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut messer Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista oli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän pitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos häntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin talon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin itselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen syntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä ja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen opetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on usein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä, ja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä salaisuutena.
Zoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi Juliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä Zenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan saattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään, ettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen tämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja hän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli, virkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan yhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat kokeneet samanlaisia tunteita.
Mutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla iloinen ja huoleton.
"Tänään on ollut kaunis ilma", huomautti hän. "Toivon, että teillä oli hauskaa aamulla soutelemassa."
"Kiitos", sanoi Zoë, eikä virkkanut sen enempää.
Tämä ei ollut rohkaisevaa, mutta Zeno ei antanut niin helposti perään.
Muutamien hetkien jälkeen hän teki uuden yrityksen.