"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia", vastasi Zoë. "Se ei voisi olla sen parempaa!"
"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon huoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta."
"Ei tarvitse!" nauroi Zoë huolettomasti. "Minä tiedän mitä aiotte sanoa. Säästänkö teiltä vaivan?"
"En voi ymmärtää, kuinka voitte arvata mitä se on —"
"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä minua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?"
"Kyllä — enemmän tai vähemmän —" Zeno oli ihmeissään.
"Niin, sitä se oli", nauroi Zoë. "Mutta se on aivan hyödytöntä, herra. Minä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua toiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen muuten kuin väkisin!"
Hän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän saattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata hänen itsenäisyysjulistukseensa.
"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään itseänne ihmisille, joita ette tunne", sanoi hän. "Tai ehkä te kuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne — arvelette, että jos he tuntisivat teidät — mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut teille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän luokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään."
Zoën puheensävy muuttui jälleen, tullen tyttömäisen juonikkaaksi.