Isäntäpaimen: Sepä se! En ymmärrä minäkään näitä nykyajan nuoria. Osattiin sitä ennenvanhaankin rakastella ja naisten kanssa kuherrella, no, ehkäpä joskus oikkuillakin, mutta sen verran sentään mieltä oli, ettei hengen päälle toki käyty, niinkuin nämä nykyiset pojat ja tyttöset. Ennen lemmittiin rauhassa ja rakkaudessa, mutta nyt se käy vain riidassa ja tappelussa… Niin, tuota, mitenkä on, onko pojasta, tarkoitan hevospaimenesta tuon rytäkän jälkeen mitään kuulunut?
Krouvari: Ei kerrassaan mitään, hävinnyt on teille tietämättömille mies.
Isäntäpaimen: Taisi aueta pojan silmät teolleen, eikä uskalla nyt näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Että juttu ei tullut viranomaisten korviin, on hyvä asia, mutta parasta kuitenkin, että mies pysyttelee syrjässä, kunnes asia ehtii hieman arpeutua.
Krouvari: Ja olkoon onnellinen, ettei mylläkkä päättynyt pahemmin kuin päättyi.
Isäntäpaimen: Niin, tuota, oikeastaan läksinkin tänne juuri ottamaan selkoa potilaan tilasta. Lieneekö miekkonen jo siksi toipunut, että pystyy jaloillaan olemaan?
Krouvari: Kyllä hän jo jalkeilla on ja voimansakin ovat jo miltei palanneet, mutta kääreessä on vielä poloisella pää; ei parane niin pian haava, isku kun oli perin ankara ja lyijynuppinen keppi jättää pahan jäljen. Mutta, niinkuin sanottu, melko virkku jo on. Enpä, totta tosiaan, olisi luullut silloin, kun hänet tiedottomassa tilassa, verta vuotavana, erään paikalle sattuneen matkamiehen kanssa tuolta pustalta tänne talooni kannoin, enpä, sanon, olisi luullut hänestä näin pian kalua tulevan. Mutta onpa hän aika tukeva pojaksi ja lujaluontoinen lisäksi. Niin että, kyllä hän kohta voi jälleen ryhtyä tehtäviään hoitamaan.
Isäntäpaimen: Sepä hyvä asia, sillä…
(Samassa ovi avautuu ja Ferenc ilmestyy portaille.)
Krouvari: Siinä hän onkin.
Ferenc: Kas, hyvää päivää! Mitä karjamajalle kuuluu?