Rózsa: Minä vannon sinulle, ettei ole kysymys mistään kihlajaisista, vielä vähemmin häistä. Vietämme vain nimipäivää, siinä kaikki.
Sándor: Naisen valat! Ha ha haa!
Rózsa: Tänään on Rózsan päivä. Ellet usko, niin katso kalenterista.
Sándor: Ei se taivaassa seiso ja se on pustanpojan kalenteri.
Rózsa: Todistakoot sitten toiset sanani, koska…
(Ottaa pari askelta taloa kohti.)
Sándor: Niin, mene vaan sinne rakkaittesi pariin… älä anna onnenhetkiesi mennä hukkaan, se olisi suuri vahinko!
Rózsa: Sándor, sinun täytyy uskoa, kun sanon sinulle, etten vähääkään välitä hänestä, jota sinä tarkoitat ja jonka tähden mieltäsi murrat… niin, minä en välitä hänestä, niinkuin sinä luulet! Olen tosin auttanut häntä sairauden aikana, mutta en katso sillä kenellekään mitään vääryyttä tehneeni… päinvastoin… kehoitithan sinä itse minua huolehtimaan hänestä.
Sándor: Kiitän sinua kuuliaisuudestasi.
Rózsa: Ja luuletko sinä, että vaikka ympärilläni onkin tänään ollut iloa, sydämeni silti on iloinnut? Luuletko, että minä ylimalkaan olen viettänyt ainoatakaan surutonta hetkeä sen jälkeen kuin sinä täältä läksit. Ei, Sándor, synkkä on sydämeni ollut ja lohduton mieleni; uskoin, että sinä todellakin läksit iäksi luotani, niinkuin uhkasit, enkä ole voinut kylliksi soimata itseäni siitä, että itse olen ollut siihen syypää, kun ajattelemattomuudessani annoin silloin tuon ruusun Ferencille… — Mutta nyt, kun sinä taas olet palannut, täyttää sanomaton riemu rintani, enkä minä toivo mitään sen hartaammin kuin että sinäkin loisit yltäsi tuon synkän muotosi, liittäisit ilosi minun ilooni ja tulisit kanssamme juhlimaan tuonne sisälle.