Maalari: Minä lennän! Hyvästi!
(Rientää vasemmalle.)
Rózsa: (Menee perälle ja heiluttaa kättänsä lähtijöille.)
Krouvari: (Istuu pöydän ääreen.) Oh hojaa! (Täyttää pikarin ja tyhjentää sen.)
Rózsa: (Tulee alemmaksi.)
Krouvari: Kas niin, tyttöseni, olemmepa saaneet viettää raskaan yön! (Haukottelee.) Hoho jajaa!… Tuollaiset ylhäiset kaupunginherrat eivät suuria välitä yölevosta, kun sille päälle tulevat. Istuvat vaan hanakoina paikoillaan tunnit ja pikkutunnit, syövät, juovat ja loilottavat oikein sydämen pohjasta ja herkeävät vasta, kun aamuaurinko ikkunasta sisään pilkistää. Sellaisia, sellaisia ovat kaupungin herrat. Kelpo miehiä ovat toki sentään kaikki, eivätkä juuri turhan tarkkoja raha-asioissa. (Ottaa jälleen ryypyn.) Niin, niin! Toiset ovat nyt ajat ja olot täällä kuin mitä olivat ennen — silloin kuin autuaasti edesmennyt Apolka äitikin vielä eli ja tuossa sinun tilallasi, tyttöseni, aherteli. Niin, siitä on kulunut jo yli kaksikymmentä ajast'aikaa. Silloin näillä seuduilla oli vielä hiljaista ja rauhallista. Ei viiltänyt vielä rautatie tätä Hortobágyin tienoota ja harvoin tänne kaupungin herrat eksyivät. Tuiki, tuiki toisenlaista oli täällä silloin. Toisenlaiset olivat vieraat, toisenlainen talokin. Ei ollut tuossa silloin tuollaista sievännäköistä, siistiä tiilikivirakennusta, vaan kurja, olkikattoinen huuhkajanpesä, jossa mustalainen ja pustajätkä parhaiten viihtyivät. Mutta ajat ovat, ajat ovat muuttuneet ja maailma niiden mukana. (Kuuluu linnun laulua.) Kuuleppas noita lintusia, kuinka kauniisti livertävät.
Rózsa: Sanokaahan, isä, kuinka vanha Apolka-äiti oli kuollessaan?
Krouvari: Apolka-äiti! Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä vuotta, tyttöseni.
Rózsa: Ja mihinkä tautiin hän oikein kuoli?
Krouvari: Hänellä oli vikaa täällä… rinnassa.