Rózsa: Oliko hän kauankin vuoteen omana?
Krouvari: Toista vuotta, tyttöseni.
Rózsa: Apolka äiti parka! Kuinka hän mahtoikaan kärsiä! Eikö lääkäri käynyt täällä häntä katsomassa?
Krouvari: Kävi kylläkin, mutta siitä ei ollut apua.
Rózsa: Oh, jospa minä olisin saanut olla täällä häntä hoitamassa, niin olisi hän varmasti parantunut.
Krouvari: Ei häntä enää kukaan olisi voinut parantaa, tauti oli kuolemaksi. Ja sinua, lapseni, sinua ei sitäpaitsi silloin ollut vielä olemassakaan. Sinut annettiin minulle vasta viitisen vuotta myöhemmin… annettiin iloksi ja lohdutukseksi vanhoille päivilleni. (Katselee Rózsaa.) Enpä tosiaankaan osannut aavistaa silloin, kun sinut eräänä kauniina aamuna itkevänä palleroisena kuistiltani tapasin, että sinusta tuollainen sorea kukkanen varttuisi, sitä en totisesti osannut.
Rózsa: Olinko sitten silloin niin kauhistuttavan näköinen?
Krouvari: Etpä suinkaan, lapseni, kaunis olit jo silloin ja koreasti hymyilit ja mustia silmiäsi vilkutit, kun minä olin sinut pehmeään vuoteeseen nostanut ja maitoa toimittanut.
Rózsa: Voi, isä kulta, voinko koskaan olla teille kylliksi kiitollinen siitä mitä silloin tuolle pienelle, avuttomalle tyttöraukalle teitte… niin, ja mitä sen jälkeen olette hänelle tehnyt; voinko koskaan palkita teille hyvyyttänne ja hellyyttänne?
Krouvari: Olethan sinä minun vanhuuden iloni ja suurempaa palkintoa en voisi saada. Ja onhan minulla nyt joku, jolleka voin tämän vähäisen, vuosien varrella karttuneen maallisen uskoa, kun pääni viimein lepoon kallistuu.