Ferenc: Olet, olet kuin taivaan enkeli, joka on äkkiä astunut maan päälle! (Väräjävällä äänellä.) Oi, Rózsa, jospa sinä tietäisit, kuinka sinua jumaloin! (Tarttuu häntä vyötäröillä.) Rózsa!
Rózsa: Sinun täytyy nyt joutua, poikaseni, muuten et enää tavoitakaan kaupungin herroja. Kas niin! Hyvästi nyt, ystäväni, ja onnea matkallesi.
Ferenc: Jää hyvästi, Hortobágyin ruusu. Suojelkoot sinua kaikki taivaan pyhät ja tehkööt elämäsi yhtä onnelliseksi kuin minun on tästä lähin oleva onneton.
Rózsa: Odota! (Irroittaa ruusun rinnastaan ja kiinnittää sen Ferencin hattuun.) Kas noin!
Ferenc: Kiitos! Tämän kukan säilytän iäti luonani. Sitä suudellessani muistelen aina ihaninta ruusua, mikä Alamaan pustalla koskaan on kukoistanut. Hyvästi!
(Rientää nopeasti perälle vasemmalle.)
Rózsa: (Yksin.) Kelpo poika tuo Ferenc. Hän on aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle, ei koskaan komennellut, ei koskaan pahaa sanaa sanonut… Ja nyt hän lähti ainiaaksi pois. Kuinka kernaasti olisin suonut hänen jäävän edelleenkin tänne Hortobágyihin. Varmasti tulen häntä usein kaipaamaan. (Ottaa pienen peilin vyötaskustaan ja katselee korvarenkaitaan.) Kuinka koreat ja kiiltävät ne ovat! Enpä olisi voinut uneksiakaan saavani kerran kantaa korvissani kultaisia renkaita. Vaikka eivät ne rumat olleet hopeisinakaan, jollaisina ne Sándorilta sain… Niin, mitähän Sándor nyt sanoo, nähdessään ne tällaisina! Mahtaneeko hän pahastua? Niin, todella, pahastuukohan hän nyt hyvinkin? Miehet ovat niin kummallisia… etenkin hän! Mutta mitä pahaa tässä on? Ei kerrassaan mitään! Hui hai, kyllä minä hänet jälleen leppymään saan, jos hän tämän tähden murjottamaan rupeaa; minä laulan hänelle ja sitten on taas kaikki hyvin.
LAULU N:o 4.
(Laulun loputtua ottaa Rózsa ämpärin ja aikoo lähteä vasemmalle.)
Marfa: (Kirjavasti puettu mustalaisakka, tulee perältä.) Hyvää päivää! Jumala antakoon! Rauhaa ja rakkautta taloon!