Rózsa: (Kaivaa taskusta esille paperikäärön, josta löytää hiuskamman.) Hiuskampa! Ja niin korea! Minulleko tämän toit!
Sándor: Kenellekäs muulle?
Rózsa: Voi, voi sentään! (Painaa kamman hiuksiinsa ja keimailee.) Etkö nyt tule suuta antamaan?
Sándor: (Suutelee.) Sinä minun suloinen ruusunkukkani! Kuinka hyvin tuo herttainen hymysi sopiikaan noihin suuriin, tummiin, ihmeellisiin silmiisi. Hymyile, hymyile aina, tuntuu silloin niin hyvältä, niin sametin pehmeältä täällä rinnassa ja koko sielussa. Mutta hymyile vain minulle, ei kenellekään muulle.
Rózsa: Vain sinulle, niin, ei kenellekään muulle! (Suutelevat.) Kas niin! (Tempautuu riehakasti irti Sándorin syleilystä. Itsekseen.) Hyvinpä se mustalaisakan "peukalopoika" tehosikin! (Ääneen.) Ja nyt olemme jälleen iloisia. Sándor, tiedätkö, eräs noista kaupungin herroista, hän oli kuvamaalari, tiedätkö, hänpä vasta oli lystikäs veitikka. Hän tahtoi välttämättä tanssiakin kanssani. Opetin hänelle csárdasta. Hän hyppeli kuin kahden kuukauden vanha vuona kedolla.
Sándor: (Jälleen synkistyen.) Vai niin! Te hyppelitte!
Rózsa: Me hyppelimme, mutta aivan viattomasti. Luulen, että hänestä tulisi yhtä kaikki hyvä tanssija aikaa myöten, saisi vaan olla rahtuista pitempi mieheksi.
Sándor: Joko te olitte mittasilla?
Rózsa: Jo, jo! Ja ajatteleppas, hän oli lisäksi niin ystävällinen, että piirusti minun kuvanikin kirjaansa. Mutta hän saikin siitä palkinnon.
Sándor: Minkä palkinnon?