Krouvari: Niin, tosiaankin, mikä poikaa vaivasi? Ei olisi tehnyt olut pahaa hänenkään kurkulleen. Kyllä minä pyysin häntä jäämään… Annapa minulle piippuni, tyttöseni.
Rózsa: (Noutaa nurkasta pitkävartisen piipun, antaa sen Krouvarille ja sytyttää sen.)
Krouvari: Mutta ehkä oli pojalla kiire… kenties oli mentävä työhön ja toimeen…
Rózsa: Jos hän olisi työhön mennyt, niin ei hän olisi suunnannut matkaansa karjamajalle päin. Mitä hevospaimen karjamajalla?
Krouvari: Niinpä kyllä… (Imee piippua.)… mitäpä hän siellä.
Rózsa: En käsitä… Näin kauniin kammankin antoi minulle…
Krouvari: Kas vaan, miekkosta… vai kamman antoi! Olisipa, olisipa voinut poika olla mukana iloa pitämässä ja tynnyriä tyhjentämässä. Mutta omapa hänen asiansa… Tuota, ettehän te vaan olleet kinasilla keskenänne?
Rózsa: Emmehän me erityisemmin… Sándorille ei vain ollut oikein mieleen, kun annoin karjapaimenelle ruusun hattuun, hän kun lähtee ainiaaksi pois näiltä seuduilta.
Krouvari: Vai niin… no, mitäpä hänestä… tottapa taasen talttuu, kun aika kuluu… (Haukottelee.) Hoho jajaa!… Ei, luulenpa, koira vieköön, että kömmin tästä jo vuoteeseen vetämään pienen unen. Ja onpa se hyvin tarpeen sinullekin, tyttöseni, koko yön kun olet valvonut. Unohda kaikki surut, sulje ovet ja kapua ylisille yöpuulle… voithan sitten taas avata, kun Janos palaa.
Rózsa: Ei minua ensinkään nukuta. Askartelen kernaammin täällä.