(Menevät vasemmalle.)
Krouvari: (Saattaa lähtijöitä ovelle; tulee sitten Sándorin luo ja tarttuu hänen käteensä.) Sinä kunnon poika! Anna kun syleilen sinua. (Syleilee.)
Rózsa: Sándor, mitä teitkään itsellesi! Annoit sielusi kadotukseen. Väärin vannoit, väärän jutun keksit, vapauttaaksesi minut. Kielsit minua milloinkaan rakastaneesi vain sen tähden, että minä pääsisin saamasta raippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?
Sándor: Se on minun asiani. Sen vain sanon, että tästä päivästä lähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta… Älä itke, Rózsa. Et sinä ole se toinen… Minä en enää voi katsoa sinua silmiin, sillä näen niissä itseni… En ole enää edes halveksimisen arvoinen…
(Menee horjuvin askelin oikealle.)
Rózsa: (Taluttaa häntä.) Voi, Sándor, Sándor!…
Krouvari: (Yksin; katsoo heidän jälkeensä.) Jaa-a! Sen olen aina sanonut, että hulluja ovat rakastavaiset tosiaankin, kun heiltä kerran järki menee!
Väliverho.