— Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa, että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.

— Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?

— Ehkette ole.

— Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet… No, antakaahan kuulla, mistä te sitten minua syytätte?

— Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä, astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n, joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa. [Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]

Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen… Syytän teitä ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle, missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen, kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte: Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. — Lopuksi syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla, vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää niitä liian kalliisti maksettuna.

— Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti, varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, — te olette minut siihen totuttaneet — mutta jos hävyttömyytenne menee niin pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan…

— Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.

— No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea…
Jatkakaa…

Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen. Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset, joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.