— Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?
— Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?
— Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.
— Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevat Katolisen Opetuksen Isät
Arras'in hiippakunnasta.
— Katolisen Opetuksen Isät! huusi apotti Capdepont, uudestaan kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten herrojen tähden te karkoitatte meidät?
— Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin täältäkin.
— Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain askelin penkkiinsä.
Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.
— Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia suosijoitanne Pariisissa, — en tahdo sanoa Roomassa, — että teillä vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne, täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka joudutte te sen muserrettavaksi.
Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont, veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.