Apotti Lavernède nousi seisoalle.
— Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät velvoittaa.
— Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.
Ja käteltyään apotti Lavernède'ä — kunnianosotus, jota hän ei turhaan tuhlannut, — otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista, taakseen katsomatta.
III.
Rufin Capdepont.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan: isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan voinut olla ilmileimahtamatta.
Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin mökkeihin jakelemaan almuja.
— Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.