Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita, huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.
— Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja, voihkien raskaan taakkansa alla.
Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina pääalttarin portaille saakka.
Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat, sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen saaton etupäässä astuva.
Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain kanssa.
— Siellä puhutaan minusta varmaankin, — tuumi Lavernède.
Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut, säteili uhkaavasti hänen silmistään.
Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:
— Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä…
Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin, jotka hän kiroten otti vastaan.