— Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.
Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.
Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina loistivat kuin majakkatulet.
Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä, syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot, vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava yksi ja sama sana: — Eteenpäin! Eteenpäin!
Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä, jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu tuomiokirkon edustalle.
— Hiljaa! huusi hän. De profundis virsi, jota oli laulettu aina asemalta lähdettyä, taukosi.
Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta, jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in maahanpaniaisiin.
— Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoi
Lavernède hätääntyneenä.
— Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?
— Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää…