— Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.
Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.
Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n taluttamana.
Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan kuoripukuisia pappeja.
He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.
Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun, joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän mielessään… Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa…
Mitä oli tapahtuva?
XVII.
Paavi Formosus.
Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.