— Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia…
— Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti Lavernède kiihkeästi.
— Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän teitä keskeyttämästä puhettani.
— Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden asemasta.
— Vihani?
— Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaa
Pyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.
— Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.
Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.
— Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.
— Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa vimmassa vertaillut minua Pimeyden Ruhtinaasen, Lucifer'iin, jota Jumalan isku kohtasi.