Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.
— Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.
Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.
Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen auttaa.
Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä liikunnolla, sanoen:
— Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki…
— Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes viisisataatuhatta franc'ia Vanhojen hoivalaitoksen perustamiseen, että hän sitä paitse on perustanut Nuorten sairaiden hoitohuoneen, että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin kolmellesadalle perheelle…
— Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "Piispan on saarnaaminen kuolemansakin jälkeen", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?
— Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien kauhun valtaamana.
Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat arkun kannen ja avasi sen.