— Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.
— Lormières'in kansa?
— Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin ruhjoisi se teidät murskaksi.
— Kapinaako?
— Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.
— Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.
Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja…
… Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan… Entäs sauva sitten! Oi, sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!… Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! — Kumpa saisi kantaa tuota säteilevää sormusta sormessaan!… Hän ei voinut kauvemmin vastustaa himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan jäiseen käteen.
— Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajusti
Capdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.
— Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on tapahtunut?