— Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.
— Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.
— Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusi
Lavernède vihan vimmoissa.
Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?
— Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.
— Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja pelastakoon kirkon perikadosta!
Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,
— Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä, lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.
Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.
Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu, oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan, ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.