Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista, joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine miekkoineen.
Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä. Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien käsille.
Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita, aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli, villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle.
Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa tarkoituksessa irroitettu hartioilta.
Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän epätoivoissaan.
Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.
Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.
— Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.
Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti sen yhteisellä voimainponnistuksella. — Lähtekäämme, komensi apotti Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.