— Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkytti
Lavernède liikutettuna.
Sitten juosten ryhmästä ryhmään:
— Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin täytyy kirjoittaa Romaan…
Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten lähtenyt tiehensä.
— Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepont
saattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.
Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa… Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala!
Hän lähestyi ruumisarkkua… Hän tarkasteli huolellisesti viittoja, jotka sitä peittivät… Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja näytti niitä lukevan… Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle… Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua. Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.
Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen nousemaan.
— Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä on pääsevä tuomiokirkkoonsa!
Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen rajuilmaan ja katosi.