— Onko herra Clamouse salongissaan?
— On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.
Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä, joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset papit korttia!
Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen sekaisten tunteiden raastaessa häntä.
Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän Ireneon varapappi.
— Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!… Paikalla juttelemme. — Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.
— Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta…
— Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut kuullut vankilan saarnaajan sanoja. — Piketti!…
— Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa pöydälle.
— Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti… Pelatkaa herra!