Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi herra Clamous'ia.
— Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle sataa.
Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.
— Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä sataako vai paistaako aurinko siihen.
— Vieläkin piketti!
— Tämä ruumis oli teidän piispanne.
— Mutta hän ei ole enään. — Vieläkin piketti.
— Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.
Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.
— Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!… Koska minun täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?