— Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.
— Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut rauhaan. — Turlot, jatkakaamme!
— Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra arkkipappi.
— Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. — No, Turlot…
— Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä käskenyt?
— Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.
— Sitten, pyydän anteeksi teiltä…
— Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua syylliseksi?…
Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.
— Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei, vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun — hän tunnusti sen viimeksi teille itsellennekin — niin monta kertaa on maininnut hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat mieleni… Pääni on tänä päivänä aivan sekasin…