Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.
— Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä, jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis. Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle ruumiskappelin virkaa.
Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra Clamousea.
— Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.
— Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä riennän lukkarin luo…
Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.
— Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.
— Täälläkö?
— Täällä.
— Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.