— Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.
— Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.
— No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme vistipelimme? kysyi herra Turlot.
Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.
Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin lattialle.
— Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.
Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:
— Avaimet! avaimet!
Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.
— Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän Ireneon avaimet, enkä teille.