Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt surunsekainen sävy.
— En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.
— Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?
— Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää, unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän tahdostanne.
Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana pari askelta herra Clamouse'a kohti.
— Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.
— Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.
— Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat molemmat varapapit puheeseen.
— Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra varapiispa.
— Mutta kirkkolaki… rohkeni herra Clamouse inttää.