— Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman valtaan?
— Eihän se ole minun syyni… Käsitättehän tilani, Lavernède rakas, olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa ruumisarkkua talooni.
— Mutta äsken…
— Oh, niin! äsken… Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont…
— Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa; sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti Jumalaa… Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin… Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos teitä haluttaa.
— Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei onnistunut.!
Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.
— Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään, minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä ottaisin ne teiltä?…
— Jos ottaisitte ne minulta?…
— Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.