Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.
Satoi yhä.
Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa. Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä, loistavana.
Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.
Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-, Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.
Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.
Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.
Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten, että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa, joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua taukoamatta.
Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi. Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.
"Miserere mei!…" [Armahda minua — — —] alkoi Kapusiinimunkkien päällikkö messuta.