Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja… Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin päin.
— Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään, riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa kyllä säästää aseensa hautajaisiin…
He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.
He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.
Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.
Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.
— Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède. Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan, jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan… Menkää sukkelaan!
— Te ette siis tule mukana?
— Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo, pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa… Sieltä lähden hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit…
He erosivat.