— Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi, rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?… Oh, tuota pappisvaltaa! Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen renkaiden jo rusentavan lihaani… Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa varmat siitä.
— Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse ikäänkuin itsekseen puhuen.
— Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät väreet alkoivat karmia.
— Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on Capdepont'in syy.
— Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä… huusi vanha Clamouse.
Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.
— Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut…
Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!…
— Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.
— Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään kunnianhimoon? huusi Mical.
Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla: