Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.
Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin kyyneleihin.
Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä. Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat työssä.
Eräänä aamuna, kirkkohistorian tunnilla, teki professori seuraavan kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa osallisena Babylonian valloituksessa?"
"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.
Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo, Tigrane! Tigrane!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.
Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää, vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.
"Voi! tiikeri!… tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède, jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.
Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin nimitetty kuin apotti Tigrane'ksi.
Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen etevämmyytensä — ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.