Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.
Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse, pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.
Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään suhteeseen.
Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin pidettiin ali-diakonien ja tonsuroittujen pihoilla tähtien valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?…
Kuumimpien dogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisia kysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.
Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden perästä ali-diakoniksi.
Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi historia ollut hänen oikea alansa. Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman historialliset tapahtumat?…
Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit, maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat. Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa korkeuteen ja loistoon nähden…
Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen suojelijapyhimyksensä Tyrannius Rufin häntä kääntymään tälle uralle: olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan kielelle Eusebius Cesarealaisen kirkkohistorian.
Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa, joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.